lauantai 17. syyskuuta 2011

Onko aika suunnanmuutoksen?

Orastavan kunta-aktiivin mielestä viimeaikojen viestit maamme hallituksen suunnalta ovat olleet varsin huolestuttavia. Jokaisesta lähteestä on aistittavissa että tulossa on väistämätön ja varsin raju kuntamäärän alasajo. Olo on oikeastaan kuin Don Quijottella taistellessaan tuulimyllyjä vastaan. Milloin on aika myöntää tappionsa? Olisiko aika muuttaa hiukan kurssia? Nykyisten maaseutukuntien aika näyttää väistämättä olevan ohitse. Onko maaseudun asioista päättäminen siirtymässä lopullisesti kaupunkilaisten hoteisiin? Säilyykö päätöksenteossa asiantuntemus vai rupeaako raha entistä enemmän ohjaamaan maaseudun asioita? Jos näin käy niin silloin maaseudun lopullinen autioituminen näyttää lähes väistämättömältä. Jos aiomme pitää maaseudun elinvoimaisena ja asuttuna on tässä vaiheessa uusien ajatusmallien ja strategioiden luomisen aika. On kehitettävä vaikutuskanavia joilla saamme metropoliajattelun sokaisemat päättäjät tajuamaan että maaseutu ihan oikeasti kannattaa pitää elinvoimaisena ja asuttuna. Kaikkia palveluja ei kannata viedä meiltä pois  vaan ihmisille pitää turvata ihmisarvoiset elinolosuhteet myös kaupunkien keskustojen ulkopuolella.

Tähän asti ajattelua on ohjannut ajatus nykyisen kuntarakenteen säilymisestä. Kun se väistämättä on tulossa tiensä päähän, on ruvettava ajamaan entistä pienempien yksiköiden asiaa. Kylissä on tulevaisuuden voima. Kylistä on löydyttävä se kauas kantava tekemisen meiniki jolla betoniviidakossa asustelevat päättäjät saadaan tajuamaan ettemme me täältä ole mihinkään muuttamassa. Kyläläisten on aika itse ruveta kehittämään asuinseutunsa tulevaisuutta siihen suuntaan että elämisen edellytykset säilyvät tulevaisuudessakin. Toisiinsa turvautuen on pahemmistakin vainolaisista Suomessa selvitty, miksei tästäkin. Mutta sen lisäksi että kylät ajavat itsekkäästi omiensa asiaa, on pystyttävä katsomaan asiaa laajemminkin. Tärkeissä asioissa meidän pitää pystyä verkostoitua, niin nykyisten, kuin kenties tulevienkin kuntarajojen ylitse. Yksin ei saa jäädä hakkaamaan päätä petäjän kylkeen vaan apua ja liittolaista on tarvittaessa haettava ennakkoluulottomasti sieltä missä sellaisen kulloinkin  löytää.  Peruspalvelujemme turvaamiseksi tarvitsemme niin luovaa ajattelua kuin lievää raivaajahenkeäkin jotta saamme rakennettua tulevaisuuden palveluverkoston palvelemaan enemmän kansalaisia kuin päättäjiä.

Maaseudun tulevaisuuden kannalta lähes ensiarvoisen tärkeässä asemassa ovat tulevaisuuden suurkuntien kaavoitusviranomaiset.  Heillä on käsissään valtit joilla maaseutu saadaan autioitettua. Turuilta ja toreilta on kuulunut huolestuttavia merkkejä siitä että maaseuturakentamista oltaisiin rajoittamassa kaavamääräyksin. Siinä mielestäni astutaan varpaille ihmisten perustuslaillista oikeutta valita oma asuinpaikkansa. On ensiarvoisen tärkeää että tästä oikeudesta pidetään kynsin, hampain kiinni. Jos se menetetään niin mahdollisuudet maaseudun pitämisestä vireänä hupenevat minimaalisiksi. Tulevien suurkuntien tärkeänä roolina näkisin aktiivisen mahdollisuuksien tarjoamisen kaikille kuntalaisille oman asuinseutunsa kehitämiseen. Jos se toteutuu niin suuri vastuu siirtyy kyläläisten harteille saavatko he käytettyä tuon mahdollisuuden hyödykseen.

Mietintämyssyä päähän ja tekemisen meininkiä kaikille Suomen elinvoimaisena pitämisestä huolestuneille.

maanantai 22. elokuuta 2011

Jo ei niin sitten pakolla

Otsikoksi olisi voinut valita myös Ernst Hemmingwayta mukaellen "Kenelle kellot soivat". Vaikka miten toiveajattelua harrastikin oli aika odotettua miten maamme uusi hallitus, kuntaministeri äänitorvena hyökkää pienten kuntien kimppuun. Nyt kun valtionvarainministeriön esitys ensi vuoden budjetista on julkaistu sekä kuntaministeriö esittänyt omat näkemyksensä tulevasta kuntarakenteesta ei voi muuta kuin ihmetellä. Ihmetellä sopii miten metropoliajattelu on vallanut kiihkon lailla maamme päättäjät vaikkei Suomeen koskaan oikeaa metropolia saadakkaan syntymään. Täytyy toivoa että yhdistämisen huumassa pienten ja vähäosaisten asiaa ei unohdeta ja palvelut tärkeimmät, joka päivä käytettävät palvelut tuotetaan edelleen siellä missä ihmiset asuvat. Joiltakin on selvästi päässyt unohtumaan se tosiasia että suomi on väkilukuun suhteutettuna suuri ja harvaanasuttu maa. Ihmisiä asuu nykyäänkin maaseudulla, toivottavasti myös tulevaisuudessa. Nyt ollaan säästöjen toivossa tekemässä suurta rakenteellista uudistusta jolla on kauaskantoiset seuraukset.

Tähänastisia kuntaliitoksia seuranneena ei voi välttyä ajatukselta että kaikki palvelut ollaan keskittämässä kaupunkien keskustoihin. Aluksi ehkä vain ne joita tarvitaan harvemmin, mutta pian ollaan ajamassa alas syrjäseutujen kouluja ja muita vähäväkisten päivittäin käyttämiä palveluja. Ensimmäisenä merkkinä ilmassa kouluverkon alasajosta lienee pienlukioiden valtionapujen  karsiminen. Kaavoituksella kielletään uuden asutuksen synty syrjäseudulle, sehän saattaisi tietää voimistuvia vaatimuksia palvelujen säilyttämisestä. Vanhusten hoitopalvelut keskitetään siten ettei vanhemmilla ihmisillä kohta ole muuta mahdollisuutta kuin muuttaa kaupunkiin. Näinhän nämä asiat tuppaavat etenemään, varsinkin jos kuntaliitoksessa on yhtenä osapuolena voimakas kaupunkikeskus ja siihen liitetään ympärillä olevat maaseutukunnat? Ja juuri tämänsuuntaista kuntamalliahan kuntaministeriössä paraikaa suunnitellaan, vai miten muuten työssäkäyntialueisiin pohjautuva kuntarakenne olisi tulkittavissa? Nyt ei enää ole turvassa keskustaajamien eikä kirkonkylienkään palvelut vaan niitä vääjäämättä ollaan ajamassa alas koska vain suuri on kaunista. Kenen mielestä sitten on ja kenen mielestä ei.

Jos olisi soveliasta, tähän loppuun pistäisin pari ärräpäätä. 

perjantai 8. heinäkuuta 2011

Ruoka asiaa.

Olen pitänyt tarkoituksella hiukan kesätaukoa blogini kirjoittelusta. Ja se saattaa vielä hiukan aikaa jatkuakin. Pieni päivitys välillä on kuitenkin paikallaan. Olen monesti pannut merkille, hiukan järkyttyneenäkin, kuinka julkisyhteisöjen järjestämä ruokapalvelu hankkii raaka-aineensa joista loihtii sitten ruoka-annoksia. Päivän sana tuntuu usein olevan tehokkuus ja edullisuus. Ei juurikaan jakseta pohtia sitä mistä ruoka tulee ja millaista se on kunhan se vain jonkinlaiset kliiniset kriteerit täyttää. Tästä johtuen olenkin ilolla pannut merkille viime aikoina lisääntyvät puheet lähiruuan puolesta. Ennen lähiruokaan ovat panostaneet lähinnä yksittäiset kotitaloudet. Mutta nyt on ruvennut esiintymään kannanottoja että myös julkistalouden tulisi entistä enemmän panostaa lähiruokaan ja muutenkin tuottamiensa ruokapalvelujen laatuun. Palaan varmasti vielä joskus tämän lähiruokateeman kimppuun syksyn pimeinä hetkinä mutta nyt palaan takaisin kesän viettoon toteamalla yksinkertaisesti. Lähiruoka kunniaan ja näin osaltaan tuemme maaseutumme säilymistä elinvoimaisena.

sunnuntai 5. kesäkuuta 2011

Hevosharrastusta kerrakseen.

Vaikken itseäni niinkään hevosharrastajaksi laske, tämä päivä mahdollisti täällä Miehikkälässä kokea aimo annoksen alan tuulahduksia. Päivä alkoi Suur-Miehikkälässä kun Kymen-Karjalan Hevosjalostusliitto jokavuotiseen tapaan järjesti orivarsojen laitumellelaskemistapahtuman. Keli suosi yleisöä, hevosille lämpöä oli jo ehkä liikaakin ja kaikkein suurimmilta kahinoilta vapaaksi laskemisen jälkeen vältyttiin. Luonnonkauniissa ympäristössä saimme nauttia mukavan letkeästä tunnelmasta ja hevosten riemusta päästyään pitkän talven jälkeen vapaaksi laitumelle.  Suosittelen tapahtumaa kaikille jotka ovat hevosista vähääkään kiinnostuneita.

Suur-Miehikkälästä matkasimme lähemmäs kirkonkylää. Miehikkälän Oriyhdistys järjeiti jokavuotiset harjoitusravit Pellinkankaan raviradalla. Pakko tunnustaa, mutta nämä olivat toiset ravit joita elämäni aikana olin seuraamassa. En kyllä tämänkään tapahtuman ilmapiiriä voi moittia. Mitä viihdyttävimmästä tilaisuudestaoli kyse ja pieni ravikärpänen saattoi itseänikin puraista. Jos mahdollista, paistoi aurinko vielä pilvettömämmältä taivaalta kuin edellisessä paikassa. Pakko oli taas päivän päätteeksi todeta, että kyllä maalla on niin mukavaa. 

maanantai 30. toukokuuta 2011

Kuolevia vai kuoletettavia kyliä?

Ei voi kuin oikein ihmetellä millaisella järjenjuoksulla rakkaassa Suomenmaassamme hoidetaan maaseudun asioita. Tänään 30.5.2011 Maaseudun Tulevaisuudessa oli Hanna Lensun kirjoittama juttu jossa kerrottiin kuinka Tampereen seudulla ollaan rajoittamassa omakotitalorakentamista maaseudulle. Vastaavaa on ilmeiseti jo tapahtunut Uudellamaalla ja tapahtumassa myös Oulun seudulla. Nyt on menneet pahemman kerran puurot ja vellit sekaisin. Tällaisin keinoinko tulevaisuudessa ollaan pitämässä maaseutua asuttuna ja elinkelpoisena? Samaan aikaan kun kaikki merkit ja tutkimukset viittaavat siihen että maaseutuasuminen on tulossa enemmän ja enemmän muootiin ja ihmiset kaupungeista ovat valmiita muuttamaan takaisin maalle. Samaan aikaan niin kunnat kuin valtiotkin ovat tekemässä kaikkensa että ihmiset saataisiin asumaan entistä suurempiin kasvukeskittymiin. Halutaanko nyt aktiivisesti unohtaa mitkä ovat ne perimmäiset syyt miksi maalle ollaan muuttamassa? Ainakin meillä yksi syy maalle takaisin muuttamiseen oli nimenomaan se ettei se naapurin piha ala heti makuuhuoneen ikkunan alta. Ajatus siitää että jonkun kunnan virkamiehen kannalta valintamme olisi jotenkin vahingollinen tai moitittava on suorastaan pöyristyttävä. Mistä tämä virkamies tietää miten lähellä naapuria esimerkiksi minä haluaisin asua? En voi käsittää mitä Ympäristöministeriössä on aikoinaan ajateltu kun tällaisia ajatuksia on linjattu maankäytön ohjeistuksiin.

Jokin aika sitten luin samaisesta lehdestä Sitran tekemästä tutkimuksesta jossa suhtautuminen maaseutuun ja maalla asumiseen oli muuttunut selvästi aikaisempaa myönteisemmäksi ja suuri joukko etenkin nuoria ihmisiä olisi suunnittelemassa muuttamista maaseudun rauhaan. Ovatko tällaiset tutkimustulokset punainen vaate joillekin päättäjille? Vai miten olisi miellettävä se että mitä enemmmän ihmiset muuttuvat suopeammiksi maallemuuttoa kohtaan sen voimallisemmin lainsäädännöllä ja ohjeistuksilla ollaan tekemässä moisia toiveita hankalammiksi? Suomi on entistä enemmän ja voimallisemmin liukumassa kohti holhousyhteiskuntaa jossa inhimillisyydelle ja yksilön vapaudelle ollaan sanomassa hyvästit.

keskiviikko 18. toukokuuta 2011

Onhan Miehikkälä hevospitäjä.

Maalla on aina ollut hevosia. Nimenomaan Suomenhevosia. Itse en tosin muista sitä aikaa jolloin hevosilla meidän taloudessa olisi varsinaisesti töitä tehty. Viimeiset hevoset saivat väistyä traktoreiden tieltä pian syntymäni jälkeen. Ehkä olin niin kallis ylläpitää ettei minua olisi ruokittu pelkällä senaikaisella hevosvoimalla. Naapurissa vielä muistan olleeni mukana hevosvetoisissakin töissä. Pitkään meni, että hevoset täällä maalla olivat lähinnä kuriositeetti. Joihinkin taloihin niitä onneksi jäi, lähinnä vanhojen isäntien mieliksi, etteivät kaikki menneen ajan merkit olisi mielestä kadionneet. Jossain vaiheessa tapahtui käänne. Hevosia alkoi putkahdella kylänraitin varteen sinne tänne. Moni oli jo unohtanut hevosen hyödyllisyyden. Katsottiin kummastellen, ja puhuttiin jopa selän takana pahaa. "Kuka noita kopukoita, eihän noista enää ole mitään hyötyä, pelkkää kulunkia vain".  Vielä ei ollut näköpiirissä se aika jolloin hevosella olisi taas tärkeä rooli maaseudun elävöittämisellä ja jopa uusimuotoisen maaseutuyrittämisen ulmakivenä. Kenties muistot Suomenhevosen sotavuosina ja jälleenrakentamisen aikaan tekemistä urotöistä ja uhrauksista olivat liian pinnassa. Ei haluttu tuon uuden vielä edessäpäin olevan tehtävän hämärtää menneiden aikojen muistoa. Näin tehden mielestäni kuitenkin ennemminkin häpäistiin kuin varjeltiin uskollisen työjuhtamme perintöä.

Hevosten määrä maaseudulla on selvästi lisääntynyt. Nyt alkaa olla monellakin seudulla etsikkoaika jolloin tämän uuden nousun siemenet pitää vihdoinkin kylvää. Pian on aika ja mahdollisuus korjata satoa. Nyt on nähtävä mikä valtava mahdollisuus maaseudulle on tarjolla. Kaupungeissa kytee uudenlainen palo. On paljon ihmisiä jotka haluaisivat sen oman punaisen tuvan ja perunamaan ja sinne mäksyrjään sen oman hevosen. Siinä ei välttämättä pidentynyt työmatka merkitse mitään jos jostain sen idyllin löytää. Onneksi meillä on vielä tarjota ne puitteet. Toinen hevosharrastuksen nousun tuoma mahdollisuus ei sekään ole vähäpätöinen. Ke 18.5.2011 Maaseudun tulevaisuudesta saimme lukea mikä valtava potentiaali euroopassa on ohjelmallisten hevosmatkailupalvelujen kysynnässä. Tarvitaan puhdasta luontoa, mukavat puitteet ja asiansa osaava ja innostunut yrittäjä niin vain taivas on kattona. Miehikkälällä on tässä palapelissä varsin hyvät lähtökohdat. Olemmehan vanha, perinteikäs hevospitäjä. Sijaintimme on otollinen etenkin Venäjältä tulevien matkailijavirtojen haalimiseen. Lappeenrannasta ja Lappeenrantaan  pääsee lentokoneella tätänykyä ympäri euroopan eikä jatkokuljetusten järjestäminen luulisi olevan minkäänlainen ongelma tosissaan olevalle yrittäjälle. Maksukykyisiä asiakkaita piisaisi kunhan olisi ottajia.

Loppuun vielä pieni hevosaiheinen mainos. Tulethan jokavuotiseen orivarsojen laitumellelaskutapahtumaan 5.6.2011 klo 11:00  Suur-Miehikkälään. Tarkempia tietoja seuraavista linkeistä: 
http://suurmiehikkala.suntuubi.com/?cat=42  
http://www.kymi.fi/fi/tapahtumia-a-kulttuuria/palvelu/188-orivarsojen-laitumelle-lasku   http://www.miehikkala.fi/index.php?&id=216&mid=7&aid=44

tiistai 10. toukokuuta 2011

Voi meitä kateellisia

Täytyy sanoa, että jälleen tyrmistyin, kun sain käsiini tämänpäiväisen Maaseudun Tulevaisuus lehden. Mikä kumma meitä Suomalaisia vaivaa kun tuntuu että kateus on kansantautimme. Tuntuu että ainoastaan silloin ovat asiat hyvin kun saa asua siellä joen alajuoksulla eikä koskaan ylävirran mukana näkö piiriin kulkeudu lastun lastua.

Vuosi kaudet, ainakin niin kauan kuin minä muistan, on valitettu kuinka maaseutu autioituu eivätkä nuoret jää tänne asumaan. Ei tänne varmaan nykymenolla ketään jääkään. Sieluni silmin näen ne lopullisesti autioituneet kylän raitit. Niin onhan lähes joka kylässä se yksi hyvin menestyvä suurtila joka on ostanut kaikki lähiseudun myyntiin tulleet maapläntit ettei varmasti naapurille jää mitään eikä varsinkaan kukaan kaupunkilainen muuta maalle ja rupea hevostilaa pistämään pystyyn. Kauhistus. Onhan täällä tietysti kesällä 4 viikon ajan mökkiläiset ihailemassa maaseudun rauhaa. Tosin jotain hekin kaipaavat kun ainut liike mitä he kylänraitilla kohtaavat on se julmetun kiireinen maatalousliikenne isoine traktoreine ja koneineen. Karjaa ei näy missään kun se on siellä suuren tilan pihatossa ja sen ympärillä. Eihän sitä sieltä pääse katsomaan, ohimennessäänhän saattaa joutua astumaan herkästi vaurioituvalle maa tai metsätalousmaalle jota isäntä suuressa viisaudessaan on itselleen haalinut ja hellinyt. Talvella sitten on vähän hiljaisempaa kun ei edes koulukyytejä kyliltä enää ole tarvis ajaa, lapsetkin isännältä muuttivat aika päivää sitten kaupunkiin. Saattaa se hiljaisuus jossain vaiheessa ruveta ahdistamaan.  

Suuresti ihmettelen MTK:n esitystä jokamiehen oikeuksien rajoittamisesta. Jos me haluamme pitää maaseudun oikeasti asuttuna ja vireänä ei meillä ole varaa luoda yritystoiminnalle uusia esteitä ja rajoituksia. Tottakai pelisääntöjä tulee tarkastella, mutta niistä pitää pystyä keskustelemaan hyvässä hengessä yrittäjien ja maanomistajien välillä. Jos jotain vaurioita yritystoiminta aiheuttaa niin silloin istutaan saman kahvipöydän ääreen ja sovitaan miten yrittäjä ne korvaa tai korjaa. Suomalaisen luonteen tuntien, MTK:n nyt ajama linja johtaa siihen että isännät sanelupolitiikalla määräävät korvaussummat. Oikeusjutut lisääntyvät, yrityksiä kuolee ja työpaikkoja menetetään. Maaseutu häviää vaikka isäntä vähän voittaisi (edes henkisesti). Niin ja asianajajat hykertelevät.  Tuntuu että MTK:n toimesta Suomessa harjoitetaan ja ajetaan yksituumaista maatalouspolitiikkaa, kun vallalla pitäisi olla kokonaisvaltainen maaseutupolitiikka. Luulisi että on kaikkien etu jos joku kerää ne marjat metsistä ja mulla toiminnalla luo työpaikkoja maaseudulle.

Oikeasti, maaseudulla toimivien yrittäjien ja maanomistajien kannattais istua yhteiseen neuvottelupöytään sopimaan toimintatavoista eikä odotettaisi kuin kuuta nousevaa että joku säätäisi lain joka ratkaisee kaikki ongelmat, jos ei muiden, niin ainakin maanomistajan kannalta. Sen toimivan maatalouden lisäksi Suomi tarvitsee toimivan ja elinvoimaisen maaseudun ja sitä ei pysty rakentamaan pelkästään perinteisen maatalouden varaan.